Valoa näkyvissä(kö)

Tänään oli Kriisiavussa toinen tapaaminen. Olimme jälleen kahdestaan terveydenhoitajan kanssa, ja tuntuu toimivan näin. Jos nyt tapaamisiin mukaan tulisi kolmas henkilö (niinkuin yleensä pitäisi olla), niin luulen että se vaikeuttaisi avautumista.

Tämän kertainen keskustelu tuntui paljon rankemmalta kuin ensimmäinen. Johtuiko sitten siitä, että olen taas jotenkin vaikeissa fiiliksissä. Vaiko siitä, että uskalsin avautua enemmän ja olla oma itseni. Kerroin rehellisesti siitä, missä nyt mennään, mitä olen saanut tietää ja mitä tunnen (ja että oikeasti en edes nyt oikein tiedä itsekään mitä tunnen). Tuntuu siis siltä, kuin olisin pudonnut takaisin kuoppaan, kun juuri olin pääsemässä ylös. Kuuluu kuulemma ihan asiaan, ja on luonnollinen reaktio kun totuutena pitämäni asia onkin muuttunut uudeksi totuudeksi.

Nukkumisvaikeuksistakin kerroin: siitä että painajaiset ja valvominen ovat palanneet. Pärjään niiden kanssa silti. Viime viikko meni melkein kokonaan nukkuessa, influenssan vuoksi.

Sain kotitehtäviäkin. Edellinen kotiläksy oli kuntosaliharrastuksen uudelleen aloittaminen, mutta se jäi sitten sairastelun vuoksi toteuttamatta. Voimassa sekin siis edelleen, kunhan kunto antaa taas myöten. Uuden kotiläksyt ovat haudalla tai muistolehdossa käynti sekä ystäväni äidin luon kyläily. Tuota kyläilyä olen suunnitellut jo ennen joulua. On vain tullut lykättyä eteenpäin kun ei ole muka ollut voimia lähteä, tai sitten on aina tullut jotain esteitä. Puhelimessa olemme kyllä puhelleet useasti, ja tiedän että kyläilyä odotetaan. Ja haluan sen tehdäkin. Se saattaa olla kuitenkin yksi eteenpäin auttava asia. Kuin tuo haudalla tai muistolehdossa käyntikin. En vain ole pystynyt sitäkään vielä tekemään, on tuntunut liian rankalta toteuttaa. Olen halunnut selvittää nämä omat tuntemukseni ensin. Toisaalta se haudalla käyntikin saattaa rauhoittaa, luulisin.

Nämä ovat sellaisia asioita, jotka pelottavat todennäköisesti aivan turhaan. Jännitän näissä jotain, enkä itsekään tiedä mitä. Kenties omia reaktioitani. Kuukauden päästä on taas aika varattu keskustelulle, tavoitteena olisi nuo kaksi asiaa tehdä ennen sitä. Jälki-istuntoa ei tule, jollen niitä ole pystynyt tekemään.

Yleensä tuolla kriisiavussa käydään kolme-neljä kertaa. Jos se ei riitä, sitten jatkossa käydään muualla. Se ei siis ole hoitopaikka, vaan siellä autetaan alkuun, ja tarvittaessa ohjataan hoitoon jos on tarvetta. Uskoisin, että minun kohdallani nämä käynnit riittävät. Sen verran, että omat siivet alkavat taas kannatella. Mutta tuo yksi (kolmas) käynti on siis ainakin vielä jäljellä. Haluan nuo “läksyni” tehdä siksikin ennen sitä, että voin käydä ne läpi toisen ihmisen kanssa, jos on jotain erityistä mieleen tullut.

Tänään minulta on kysytty, olenko mielestäni näistä käynneistä hyötynyt… Olen. On tullut tilaisuus sanoa ihan ääneen sellaisia asioita ja tuntoja, mitä normaalisti en varmaan kenellekään pystyisi sanomaan. Ja vielä tärkeämpää, olen todella tuntenut että joku oikeasti kuuntelee, ja kertoo että reagointini asioihin ovat ihan luonnollisia.

Juuri kun tuntui siltä, että elämä alkaa tasaantua… Oli jo tarkoitus tännekin kirjoitella, että parempaan päin mennään. Nyt on ollut viikko todella hiljaista. Ahdistaa, eikä löydä sanoja. Tieto lisää tuskaa.

Olen saanut tietää asioita. Toisaalta hyvä että sain tietää, koska niiden myötä alkavat tässä palaset pikku hiljaa loksahdella paikoilleen. Viha on väistynyt, tilalle on tullut pohjaton suru. Oikeastaan tuntuu siltä, että se suru tuleekin vasta nyt. Tähän saakka sitä on vain ollut tavattoman sekaisin ja hämmentynyt ja vihainen. Nyt on sellainen olo, että lamaantuu taas täysin. Pelottaakin toisaalta, alkaako tämä tunteiden myrskyäminen nyt taas aivan alusta.

Asiat eivät siis olekaan menneet niinkuin olen kuvitellut. Olennaisin on edelleen totta; ystävääni en enää saa takaisin. Mutta syyt jotka siihen ovat johtaneen, juontavat juurensa jo vuosien takaa. Vuosien alistamista ja itsetunnon nujertamista. Jos puoliso näin jälkeenpäin mietittynä paljastuu täydeksi narsistiksi, siinä on ollut kestämistä aivan liikaa. Ei ole ollut uskallusta lähteä pois, on pitänyt vain pärjätä mahdollisimman… ei nyt hyvin, mutta edes jotenkin. Hengissä. Surullista, että kaikki päättyi näin! Koko tämän tragedian loppukaan ei ilmeisesti ole ollut aivan oma valinta, vaan pakon edessä tapahtunut.

Ei voi vaan käsittää, että toinen voi toista ihmistä niin hallita. Aivan täydellisesti. Suututtaa. Suututtaa sekin, että kukaan ei asiaa ollut huomannut, ennenkuin oli liian myöhäistä!! Ihminen kai luonnostaan yrittää viimeiseen saakka olla toiselle lojaali, peittelee ja häpeää, vaikka pitäisi toimia aivan toisin.

En osaa taas edes sanoa miltä tuntuu. Halusin päästä tässä omassa elämässäni eteenpäin, mutta alitajunta ilmeisesti on vielä toista mieltä. Nyt kun asiat kääntyivätkin päälaelleen, alitajunnassani joudun käymään koko prosessin uudelleen läpi.

Tällä hetkellä olen onnellinen, että viime kuussa menin sinne kriisiapuun keskustelemaan, ja sain uuden keskusteluajankin. Vielä viikko sitten kaikki tuntui jo paljon seesteisemmältä, mutta nyt todella lasken öitä seuraavaan keskusteluaikaan. Enää hieman yli viikko odotusta.

Tuntuu että tämä suru musertaa. Toisaalta en edes tarkasti tiedä mitä nyt juuri suren… Sitäkö, että ystäväni on ikuisesti poissa? Vaiko sitä, millaista perhehelvettiä hän joutui vuosia kestämään?

Hermo tässä menee. Rasittaa ja harmittaa ihan suunnattomasti, miten pienestä nämä fiilikset on kiinni. Koskahan sitä oppii edes hieman säätelemään tunteitaan ja reaktioitaan. Laidasta laitaan mennään taas ja lujaa, ja sitten kolisee ja sattuu.

Eilen olin karaokessa. Kaikki ihan ok, kunnes kotiin lähdön aika tuli. Joku sanoi jotain, ihan heittona, eikä edes henkilökohtaisesti minulle. Eikä varsinkaan mitenkään loukatakseen. Mutta mulla meni palkokasvit nenään, ja tunteiden myrsky oli valmis. Taas aloin kelaamaan mielessäni näitä ikäviä asioita. Tuntui ihan yhtä pahalta, kuin silloin syksyllä. Ja sitä ajatusten kehää ei meinannut saada katkeamaan taas millään.

Tänäänkään vielä ei ole mikään ihan paras päivä ollut. Ahdistaa.

Silti sisimmässä on tieto (vaikka just nyt ei siltä tunnu), että kyllä tämä tästä taas. Ahdistus menee ohi, laimenee. Ja valoisampia päiviä on taas tulossa.

Viime viikon torstaina olin siellä kriisiavussa (vai mikä se nyt viralliselta nimeltä onkaan) keskustelemassa. Resurssipula vaivasi sielläkin, sairaanhoitajaa ei nyt ollut, vaan pelkästään terveydenhoitaja. Mutta eipä se haitannut, hyvin pärjäsimme kahdestaankin.

Jännitin tapaamista etukäteen aika lailla, ja monesti oli mielessä käynyt että peruutan koko tapaamisen. Siitä kirjoitinkin täällä jo aiemmin. Mutta oli ihan hyvä että meni. Helpottava kokemus. Terveydenhoitaja oli todella ymmärtäväinen, kuunteli, kyseli, selitti, antoi toivoa tulevaisuuteen. Sain uusia näkökulmia asiaan, sekä ohjeita huonojen hetkien varalle. Sain myös tietää että miksi tuntuu miltäkin, ja että kaikki tunteet tässä ovat luonnollisia ja niiden pitää antaa tulla. Myös tällä hetkellä kokemani vihan ja katkeruuden tunne pitää päästää ulos, ja kuuluu sekin asiaan. Itse olen tästä vihan tunteesta ollut hyvinkin hämilläni, jopa hävennyt itseäni, kun olen niin tuntenut. Osa prosessia siis sekin on, ja häipyy ajan mittaan, ei jää pysyväksi.

Sain myös tietää, miksi moni asia tuntuu tällä hetkellä ihan ylipääsemättömältä. Esimerkiksi aseiden näkeminen, jopa television elokuvissa ja sarjoissa. Se saa ajatuksissa aikaan vääristymän, tapahtuneen kuvittelun ja vääristyneen ajattelutavan. Se kehä pitää saada katkeamaan. Ei saa jäädä sitä kelaamaan, vaan ajatukset pitää siinä hetkessä saada suunnattua muualle.

Oli huojentavaa kuulla, että tuntemukset ja ajatukset mitä mulla on tästä asiasta ollut, ovat ihan normaaleja. En ole sekoamassa tai mitään, vaikka välillä tämä siltä tuntuukin, että hajoaa ihan totaalisesti. Ja tämä nykyinen ahdistus ei jää mieleen loppuiäksi, vaan hiipuu vähitellen. Tunteiden peittäminen tai kieltäminen vain hidastaa prosessia. Pitkä ja rankka matka tästä on kuljettava, mutta ihanaa että joku kertoi ihan oikeasti, että tästä selvitään!

Tapaamisen jälkeen oli paljon seesteisempi olo. Huonoja hetkiä tuli silti jo viikonloppuna. Mutta nyt on silti huonoista hetkistäkin huolimatta sellainen tunne, että tästä selvitään. Elämä jatkuu.

Kotiläksyjäkin sain… Kuntosaliharrastus pitää virittää uudelleen. En ole pitkään salilla käynyt, kun on jotenkin ollut vaikeaa mennä ihmisten ilmoille. Seuraavaa käyntiä ennen lupasin muutaman kerran käydä kuitenkin. Toisaalta kaipaankin sitä salilla puurtamista. Sitä vain on nykyään niin vaikeaa saada itseään ulos ovesta. Kuukausi aikaa lunastaa tämä lupaus.

Viikonloput ovat olleet aina vaikeita. Meillä oli ystäväni kanssa tapana soitella joka toinen torstaiaamupäivä. Säännöllisesti niin. Mieli varmasti tottui siihen, sillä huomasin jo kauan sitten, että joka toinen viikonloppu oli paljon vaikeampi. Outo olo hiipi pintaan torstain kuluessa, perjantaina ahdisti jo toden teolla, samoin lauantaina. Mielessäni varmaan odotin sitä ystävän soittoa, jota ei enää koskaan tulekaan. Seuraava viikko meni aina vähän paremmin, sitä seuraavalla taas oli fiilikset huonommat. Kahden viikon säännöllinen sykli. Kunnes sitten se outo fiilis alkoi hiipiä joka torstai.

Tämä viikko on ollut poikkeus. Tottakai paha olo hiipii välillä vieläkin, tuoden mukanaan käsinkosketeltavan suuren tuskan. Mutta vain hetkittäin. Paha olo ei tällä viikolla ole ns. jäänyt päälle, vaan on hälventynyt jonkun ajan kuluttua.

Tosin tällä viikolla on työkiireitä ollut tosi paljon, joten on ollut muuta ajateltavaa ja tehtävää. Toisaalta olen nyt ihan tietoisestikin päättänyt, että kyllä tässä on nyt oikeesti alettava elää tätä elämää. Ei saa jäädä paikoilleen, on jatkettava. Muuten hajoaa oma mieli ihan totaalisesti.

On se vaan jännä, miten auringonpaisteessa mielikin kirkastuu. Ajatukset eivät kierrä vain ikävissä asioissa. On muutakin ajateltavaa, jaksaa keskittyä muihin asioihin. Mieli on hyvä. Tällaisena päivänä tuntuu siltä, että tästäkin selvitään.

Mielessä on se tukiryhmään menokin. En siis ole menossa sellaiseen normaaliin sururyhmään, vaan paikalla on itseni lisäksi psykiatrinen sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä (niin ainakin olen ymmärtänyt). Ensimmäinen käynti on tasan viikon kuluttua. Jännittää. Kun ei ole kokemusta sellaisesta, enkä olisi koskaan kuvitellut sellaiseen aikaa varaavanikaan. Ei ole ollut tarvetta. Näinä hyvinä päivinä mietin, tarvitsenko sitä nytkään. Mieli tuntuu vahvalta, ja uskon että selviän itsekin. Toisaalta pitää muistaa, että aina se aurinko ei paista. Mielessäkään. Vaikeita ratkaisuja.

Miten sitä voikin ihminen mennä niin eksyksiin. Niin eksyksiin, että on hukassa itseltäänkin. Ei muista, millainen oli ennen tätä. Pohtii, jääkö sitä loppuelämäkseen tällaiseksi, tunnevammaiseksi.

Itku tulee niin pienistä asioista. Biisistä, jota joskus yhdessä kuunneltiin. Vuosia sitten yhdessä, tai viime aikoina erikseen mutta kumpikin tykättiin. Välimatkasta huolimatta niin moni asia pysyi samana ja yhdisti. Pahimpia ovat karaokebiisit, yhdessähän me karaokea joskus opeteltiin laulamaan. Nykyisin minun laulamiseni on vaikeaa, vaatii enemmän rohkeutta, koska se tuo muistoja mieleen. Ei niinkään ne muistot, vaan se, että yhteistä aikaa ei enää tule koskaan.

Itku pääsee myös siinä vaiheessa, kun tajuaa että ei tästä asiasta voikaan soittaa tai laittaa viestiä. Ei ole vastaanottajaa ja kuuntelijaa enää. Käsi ei vielä ymmärrä, kirjoittaa tekstin ja vasta sitten havahtuu. Ai niin, en mä enää voikaan…

Telkkaristakaan ei voi enää kaikkea katsoa. Jos elokuvassa soditaan tai ammutaan, se vielä menee, vetää vain vähän vakavaksi. Mutta jos joku meinaa ampua itsensä, se käy liian lähelle. On pakko vaihtaa kanavaa.

Ja se tunteiden myrsky. Ikävä, katkeruus, viha. Ei parasta ystävää voi vihata, ei saa. Ei edes kaiken jälkeen, ei sen takia. Viha kun syö ihmistä sisältä. Tekee katkeraksi ja kyyniseksi. Mutta kun ei muutakaan osaa.

Ja sitten sitä taas miettii ja kyselee, millainen oli ennen… Miltä tuntui ennen… Olisi niin paljon helpompaa, jos voisi vallan lakata tuntemasta. Olisi vain. Ei sattuisi, vaikkakaan ei tuntisi koskaan mitään muutakaan. Nyt kun joskus jo tuntee jostain asiasta hetken iloakin, mutta heti perään tulee tunteita ihan äärilaidasta. Mieli muistuttaa tapahtuneesta, eikä antaisi iloita mistään. Muistuttaa katkerasti siitä, että sitä ilon hetkeä ei voi enää jakaa ystävän kanssa. Koskaan enää.

Kyllä tässä menee sekaisin ja itseltäänkin eksyksiin.

Ystäväni pois menosta on muutaman päivän yli kolme kuukautta. Aikaa on siis kulunut jo sen verran, että periaatteessa tämän asian kanssa pitäisi jo osata elää. Jatkaa elämää näillä eväillä mitä nyt on. Uusi vuosi, uusi alku. Elämä jatkuu, kaiken jälkeen ja kaikesta huolimatta. Tahdonpa tai en. Ja minähän tahdon!

Periaatteessa pystyn jo puhumaan asiasta ihan järkevästi. Siitä mitä tapahtui, myös syistä mitä saattaa olla ollut. Vaikka niitä syitä ei koskaan varmaksi voi tietää. Heikkona hetkenä (niitä tulee edelleen ihan liian usein) taas tuntuu että koko maailma romahtaa, ainakin itse romahdan. En käsitä tapahtunutta, ja monesti tuntuu siltä, että se ei edes ole totta. Joskus on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Yrittää tarttua ohjenkorsiin, jos tämä onkin vain pahaa unta. Kuitenkin totuus paiskautuu päin kasvoja, ja sitä tajuaa että näin kävi. En olisi voinut sitä estää. Silti sitä miettii, että olisi pitänyt aavistaa, osata kysyä. Harvemmin sitä kuitenkaan ystäviltään kyselee, että et sitten ole ajatellut itseäsi tappaa…

Kolme kuukautta on kuitenkin niin lyhyt aika. Ei tämä niin nopeasti mielestä mene. Ei mieli sopeudu tähän näin nopeasti. Siksi tuntuukin äärettömän pahalta, kun tulee joku ja sanoo että siitähän on jo kolme kuukautta. Ja että pitää alkaa elää omaa elämää, eikä saa miettiä menneitä. Pitäisikö sitten unohtaa? Ei niin pitkää yhteistä historiaa voi unohtaa. En halua. En ole vielä valmis luopumaan. Sehän olisi sama kuin että hyväksyisin asian. Miksi se pitäisikään hyväksyä…

Toisaalta, tiedän että jonain päivänä sattuu vähemmän. Kuulemma. Sanotaan että aika parantaa haavat. Tiedä sitten onko niin. Pelottaa myös se, että mitä silloin? Mitä sitten kun ei enää satu? Unohdanko silloin, vai mitä tapahtuu?

Tukiryhmään olen saanut ajan parin viikon päästä. Toisaalta haluan mennä, jos siitä olisi apua. Toisaalta en tiedä mitä apua siitä voisi olla. Ei keskusteleminen kuolleista herätä, ei tuo takaisin. Kaikki nämä tunteiden myrskyt on kuitenkin itse, henkilökohtaisesti käytävä läpi. Ei siinä toinen paljoa voi tehdä.

Kaivaten

On hiljainen taivaanranta,
ei lintujen laulu soi.
Ei kuoleman tarkoitusta
aina ymmärtää voi.

Fiilikset paskana

Täällä on nyt ihan paskat fiilikset. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Eilen ostin ystäväni äidille kortin. Tekstittömän. En nyt vaan kestä niitä tekopyhiä rimpsuja ja raamatunlauseita, mitä tollasissa korteissa yleensä on. Ne ei tosiaan oo mun juttu. Mieluummin mä kirjoitan ite siitä miltä tuntuu, ja omin sanoin toivon toiselle jaksamista.

Kassan luona oli tekemistä, etten alkanut parkumaan. Keltaisen lehdistön etukannet kun on siinä kassan vieressä, ja tottakai otsikto tuli silmäiltyä.

Jatkuvasti vaan on sellanen olo, että joku pian soittaa mulle ja sanoo että tää oli vaan sairasta pilaa. Ei oikeesti oo mitään sattunu. Aprillipäivään vaan on vielä aika pitkä aika. Tai että uutisissa sanotaan, että pahoittelemme valtakunnallisesti levittynyttä uutisankkaa. On sellanen fiilis, että tää ei vaan voi olla totta. Ei tällasta voi sattua. Tai kyllä näitä sattuu ihan liikaa, mut ei mun läheisille vaan voi. Joku vedättää.

Ystäväni puhelin on vielä päällä (tutkinnallisista syistä kai). Eilen laitoin tekstiviestinä sinne vielä viimeiset jäähyväiset.

Päällimmäisenä on vaan kysymys Miksi? Miks se ei soittanu mulle? En mä olis mitään konkreettista osannut tehdä, mut oisin kuunnellu. Mut mä tiedän, ei se olis kertonut mullekaan. Sille oli aina tärkeempää muiden hyvinvointi. Siitä maksettiin nyt vaan liian kallis hinta. Kaksi mulle rakasta ihmistä kuoli, ihan turhaan. Tätä ei voi käsittää. Ja kun todellisia tapahtumia ei tiedä, ei pysty käsittelemään. Ehkä joskus.