Valoa näkyvissä(kö)

Kaivaten

On hiljainen taivaanranta,
ei lintujen laulu soi.
Ei kuoleman tarkoitusta
aina ymmärtää voi.

Fiilikset paskana

Täällä on nyt ihan paskat fiilikset. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Eilen ostin ystäväni äidille kortin. Tekstittömän. En nyt vaan kestä niitä tekopyhiä rimpsuja ja raamatunlauseita, mitä tollasissa korteissa yleensä on. Ne ei tosiaan oo mun juttu. Mieluummin mä kirjoitan ite siitä miltä tuntuu, ja omin sanoin toivon toiselle jaksamista.

Kassan luona oli tekemistä, etten alkanut parkumaan. Keltaisen lehdistön etukannet kun on siinä kassan vieressä, ja tottakai otsikto tuli silmäiltyä.

Jatkuvasti vaan on sellanen olo, että joku pian soittaa mulle ja sanoo että tää oli vaan sairasta pilaa. Ei oikeesti oo mitään sattunu. Aprillipäivään vaan on vielä aika pitkä aika. Tai että uutisissa sanotaan, että pahoittelemme valtakunnallisesti levittynyttä uutisankkaa. On sellanen fiilis, että tää ei vaan voi olla totta. Ei tällasta voi sattua. Tai kyllä näitä sattuu ihan liikaa, mut ei mun läheisille vaan voi. Joku vedättää.

Ystäväni puhelin on vielä päällä (tutkinnallisista syistä kai). Eilen laitoin tekstiviestinä sinne vielä viimeiset jäähyväiset.

Päällimmäisenä on vaan kysymys Miksi? Miks se ei soittanu mulle? En mä olis mitään konkreettista osannut tehdä, mut oisin kuunnellu. Mut mä tiedän, ei se olis kertonut mullekaan. Sille oli aina tärkeempää muiden hyvinvointi. Siitä maksettiin nyt vaan liian kallis hinta. Kaksi mulle rakasta ihmistä kuoli, ihan turhaan. Tätä ei voi käsittää. Ja kun todellisia tapahtumia ei tiedä, ei pysty käsittelemään. Ehkä joskus.

Elämä on raadollista

Mä olin melkein kolmen, sä melkein viiden
kun luistinradalla ekan kerran tavattiin.
Siitä lähtien olit kuin sisko mulle
ja minäkin sulle.
Ilot ja surut jaettiin
aina toistamme tuettiin.

Mitä sitten sattui
miksi näin tapahtui?
Mikset sanonut että on paha tilanne?
Sekin olis jaettu!!
Enää et puhelimeen vastaa
et kuulumisia kysy ja kerro.
Niin ison loven teit maailmaani
sitä paikata ei voi kukaan.
Palan minuakin otit mukaan.

Nyt on pimeää ja tyhjää.
Kaipaus ja ikävä sanaton
suru niin valtavan pohjaton.

Menetin parhaan ystäväni melko traumaattisella tavalla kolme kuukautta sitten. Nämä kolme kuukautta ovat melkoista henkistä vuoristorataa. Tämän blogin perustin sitä varten, että saan purkaa tunteitani ja ajatuksiani tämän asian tiimoilta.

Siirsin tänne myös ne kirjoitukset, jotka olen tapahtuneesta kirjoittanut viime vuonna toiseen blogiini. Tuntuu siltä että tämä on niille kirjoituksille oikea paikka. Varmasti tulen tänne kirjoittamaan myös sellaisia ajatuksia, joita päässäni on pyörinyt tämän kolmen kuukauden aikana, vaikka nyt asiat mielessä alkavatkin jo hieman järjestymään. Ainakin hetkittäin…

Tällä hetkellä blogin nimi on “Valoa näkyvissä(kö)”. Toivottavasti jonain päivänä tuntuu siltä, että voin lopusta poistaa tuon kö:n.