Valoa näkyvissä(kö)

Hermo tässä menee. Rasittaa ja harmittaa ihan suunnattomasti, miten pienestä nämä fiilikset on kiinni. Koskahan sitä oppii edes hieman säätelemään tunteitaan ja reaktioitaan. Laidasta laitaan mennään taas ja lujaa, ja sitten kolisee ja sattuu.

Eilen olin karaokessa. Kaikki ihan ok, kunnes kotiin lähdön aika tuli. Joku sanoi jotain, ihan heittona, eikä edes henkilökohtaisesti minulle. Eikä varsinkaan mitenkään loukatakseen. Mutta mulla meni palkokasvit nenään, ja tunteiden myrsky oli valmis. Taas aloin kelaamaan mielessäni näitä ikäviä asioita. Tuntui ihan yhtä pahalta, kuin silloin syksyllä. Ja sitä ajatusten kehää ei meinannut saada katkeamaan taas millään.

Tänäänkään vielä ei ole mikään ihan paras päivä ollut. Ahdistaa.

Silti sisimmässä on tieto (vaikka just nyt ei siltä tunnu), että kyllä tämä tästä taas. Ahdistus menee ohi, laimenee. Ja valoisampia päiviä on taas tulossa.

Viime viikon torstaina olin siellä kriisiavussa (vai mikä se nyt viralliselta nimeltä onkaan) keskustelemassa. Resurssipula vaivasi sielläkin, sairaanhoitajaa ei nyt ollut, vaan pelkästään terveydenhoitaja. Mutta eipä se haitannut, hyvin pärjäsimme kahdestaankin.

Jännitin tapaamista etukäteen aika lailla, ja monesti oli mielessä käynyt että peruutan koko tapaamisen. Siitä kirjoitinkin täällä jo aiemmin. Mutta oli ihan hyvä että meni. Helpottava kokemus. Terveydenhoitaja oli todella ymmärtäväinen, kuunteli, kyseli, selitti, antoi toivoa tulevaisuuteen. Sain uusia näkökulmia asiaan, sekä ohjeita huonojen hetkien varalle. Sain myös tietää että miksi tuntuu miltäkin, ja että kaikki tunteet tässä ovat luonnollisia ja niiden pitää antaa tulla. Myös tällä hetkellä kokemani vihan ja katkeruuden tunne pitää päästää ulos, ja kuuluu sekin asiaan. Itse olen tästä vihan tunteesta ollut hyvinkin hämilläni, jopa hävennyt itseäni, kun olen niin tuntenut. Osa prosessia siis sekin on, ja häipyy ajan mittaan, ei jää pysyväksi.

Sain myös tietää, miksi moni asia tuntuu tällä hetkellä ihan ylipääsemättömältä. Esimerkiksi aseiden näkeminen, jopa television elokuvissa ja sarjoissa. Se saa ajatuksissa aikaan vääristymän, tapahtuneen kuvittelun ja vääristyneen ajattelutavan. Se kehä pitää saada katkeamaan. Ei saa jäädä sitä kelaamaan, vaan ajatukset pitää siinä hetkessä saada suunnattua muualle.

Oli huojentavaa kuulla, että tuntemukset ja ajatukset mitä mulla on tästä asiasta ollut, ovat ihan normaaleja. En ole sekoamassa tai mitään, vaikka välillä tämä siltä tuntuukin, että hajoaa ihan totaalisesti. Ja tämä nykyinen ahdistus ei jää mieleen loppuiäksi, vaan hiipuu vähitellen. Tunteiden peittäminen tai kieltäminen vain hidastaa prosessia. Pitkä ja rankka matka tästä on kuljettava, mutta ihanaa että joku kertoi ihan oikeasti, että tästä selvitään!

Tapaamisen jälkeen oli paljon seesteisempi olo. Huonoja hetkiä tuli silti jo viikonloppuna. Mutta nyt on silti huonoista hetkistäkin huolimatta sellainen tunne, että tästä selvitään. Elämä jatkuu.

Kotiläksyjäkin sain… Kuntosaliharrastus pitää virittää uudelleen. En ole pitkään salilla käynyt, kun on jotenkin ollut vaikeaa mennä ihmisten ilmoille. Seuraavaa käyntiä ennen lupasin muutaman kerran käydä kuitenkin. Toisaalta kaipaankin sitä salilla puurtamista. Sitä vain on nykyään niin vaikeaa saada itseään ulos ovesta. Kuukausi aikaa lunastaa tämä lupaus.

Viikonloput ovat olleet aina vaikeita. Meillä oli ystäväni kanssa tapana soitella joka toinen torstaiaamupäivä. Säännöllisesti niin. Mieli varmasti tottui siihen, sillä huomasin jo kauan sitten, että joka toinen viikonloppu oli paljon vaikeampi. Outo olo hiipi pintaan torstain kuluessa, perjantaina ahdisti jo toden teolla, samoin lauantaina. Mielessäni varmaan odotin sitä ystävän soittoa, jota ei enää koskaan tulekaan. Seuraava viikko meni aina vähän paremmin, sitä seuraavalla taas oli fiilikset huonommat. Kahden viikon säännöllinen sykli. Kunnes sitten se outo fiilis alkoi hiipiä joka torstai.

Tämä viikko on ollut poikkeus. Tottakai paha olo hiipii välillä vieläkin, tuoden mukanaan käsinkosketeltavan suuren tuskan. Mutta vain hetkittäin. Paha olo ei tällä viikolla ole ns. jäänyt päälle, vaan on hälventynyt jonkun ajan kuluttua.

Tosin tällä viikolla on työkiireitä ollut tosi paljon, joten on ollut muuta ajateltavaa ja tehtävää. Toisaalta olen nyt ihan tietoisestikin päättänyt, että kyllä tässä on nyt oikeesti alettava elää tätä elämää. Ei saa jäädä paikoilleen, on jatkettava. Muuten hajoaa oma mieli ihan totaalisesti.

On se vaan jännä, miten auringonpaisteessa mielikin kirkastuu. Ajatukset eivät kierrä vain ikävissä asioissa. On muutakin ajateltavaa, jaksaa keskittyä muihin asioihin. Mieli on hyvä. Tällaisena päivänä tuntuu siltä, että tästäkin selvitään.

Mielessä on se tukiryhmään menokin. En siis ole menossa sellaiseen normaaliin sururyhmään, vaan paikalla on itseni lisäksi psykiatrinen sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä (niin ainakin olen ymmärtänyt). Ensimmäinen käynti on tasan viikon kuluttua. Jännittää. Kun ei ole kokemusta sellaisesta, enkä olisi koskaan kuvitellut sellaiseen aikaa varaavanikaan. Ei ole ollut tarvetta. Näinä hyvinä päivinä mietin, tarvitsenko sitä nytkään. Mieli tuntuu vahvalta, ja uskon että selviän itsekin. Toisaalta pitää muistaa, että aina se aurinko ei paista. Mielessäkään. Vaikeita ratkaisuja.

Miten sitä voikin ihminen mennä niin eksyksiin. Niin eksyksiin, että on hukassa itseltäänkin. Ei muista, millainen oli ennen tätä. Pohtii, jääkö sitä loppuelämäkseen tällaiseksi, tunnevammaiseksi.

Itku tulee niin pienistä asioista. Biisistä, jota joskus yhdessä kuunneltiin. Vuosia sitten yhdessä, tai viime aikoina erikseen mutta kumpikin tykättiin. Välimatkasta huolimatta niin moni asia pysyi samana ja yhdisti. Pahimpia ovat karaokebiisit, yhdessähän me karaokea joskus opeteltiin laulamaan. Nykyisin minun laulamiseni on vaikeaa, vaatii enemmän rohkeutta, koska se tuo muistoja mieleen. Ei niinkään ne muistot, vaan se, että yhteistä aikaa ei enää tule koskaan.

Itku pääsee myös siinä vaiheessa, kun tajuaa että ei tästä asiasta voikaan soittaa tai laittaa viestiä. Ei ole vastaanottajaa ja kuuntelijaa enää. Käsi ei vielä ymmärrä, kirjoittaa tekstin ja vasta sitten havahtuu. Ai niin, en mä enää voikaan…

Telkkaristakaan ei voi enää kaikkea katsoa. Jos elokuvassa soditaan tai ammutaan, se vielä menee, vetää vain vähän vakavaksi. Mutta jos joku meinaa ampua itsensä, se käy liian lähelle. On pakko vaihtaa kanavaa.

Ja se tunteiden myrsky. Ikävä, katkeruus, viha. Ei parasta ystävää voi vihata, ei saa. Ei edes kaiken jälkeen, ei sen takia. Viha kun syö ihmistä sisältä. Tekee katkeraksi ja kyyniseksi. Mutta kun ei muutakaan osaa.

Ja sitten sitä taas miettii ja kyselee, millainen oli ennen… Miltä tuntui ennen… Olisi niin paljon helpompaa, jos voisi vallan lakata tuntemasta. Olisi vain. Ei sattuisi, vaikkakaan ei tuntisi koskaan mitään muutakaan. Nyt kun joskus jo tuntee jostain asiasta hetken iloakin, mutta heti perään tulee tunteita ihan äärilaidasta. Mieli muistuttaa tapahtuneesta, eikä antaisi iloita mistään. Muistuttaa katkerasti siitä, että sitä ilon hetkeä ei voi enää jakaa ystävän kanssa. Koskaan enää.

Kyllä tässä menee sekaisin ja itseltäänkin eksyksiin.

Ystäväni pois menosta on muutaman päivän yli kolme kuukautta. Aikaa on siis kulunut jo sen verran, että periaatteessa tämän asian kanssa pitäisi jo osata elää. Jatkaa elämää näillä eväillä mitä nyt on. Uusi vuosi, uusi alku. Elämä jatkuu, kaiken jälkeen ja kaikesta huolimatta. Tahdonpa tai en. Ja minähän tahdon!

Periaatteessa pystyn jo puhumaan asiasta ihan järkevästi. Siitä mitä tapahtui, myös syistä mitä saattaa olla ollut. Vaikka niitä syitä ei koskaan varmaksi voi tietää. Heikkona hetkenä (niitä tulee edelleen ihan liian usein) taas tuntuu että koko maailma romahtaa, ainakin itse romahdan. En käsitä tapahtunutta, ja monesti tuntuu siltä, että se ei edes ole totta. Joskus on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Yrittää tarttua ohjenkorsiin, jos tämä onkin vain pahaa unta. Kuitenkin totuus paiskautuu päin kasvoja, ja sitä tajuaa että näin kävi. En olisi voinut sitä estää. Silti sitä miettii, että olisi pitänyt aavistaa, osata kysyä. Harvemmin sitä kuitenkaan ystäviltään kyselee, että et sitten ole ajatellut itseäsi tappaa…

Kolme kuukautta on kuitenkin niin lyhyt aika. Ei tämä niin nopeasti mielestä mene. Ei mieli sopeudu tähän näin nopeasti. Siksi tuntuukin äärettömän pahalta, kun tulee joku ja sanoo että siitähän on jo kolme kuukautta. Ja että pitää alkaa elää omaa elämää, eikä saa miettiä menneitä. Pitäisikö sitten unohtaa? Ei niin pitkää yhteistä historiaa voi unohtaa. En halua. En ole vielä valmis luopumaan. Sehän olisi sama kuin että hyväksyisin asian. Miksi se pitäisikään hyväksyä…

Toisaalta, tiedän että jonain päivänä sattuu vähemmän. Kuulemma. Sanotaan että aika parantaa haavat. Tiedä sitten onko niin. Pelottaa myös se, että mitä silloin? Mitä sitten kun ei enää satu? Unohdanko silloin, vai mitä tapahtuu?

Tukiryhmään olen saanut ajan parin viikon päästä. Toisaalta haluan mennä, jos siitä olisi apua. Toisaalta en tiedä mitä apua siitä voisi olla. Ei keskusteleminen kuolleista herätä, ei tuo takaisin. Kaikki nämä tunteiden myrskyt on kuitenkin itse, henkilökohtaisesti käytävä läpi. Ei siinä toinen paljoa voi tehdä.