Viikonloput ovat olleet aina vaikeita. Meillä oli ystäväni kanssa tapana soitella joka toinen torstaiaamupäivä. Säännöllisesti niin. Mieli varmasti tottui siihen, sillä huomasin jo kauan sitten, että joka toinen viikonloppu oli paljon vaikeampi. Outo olo hiipi pintaan torstain kuluessa, perjantaina ahdisti jo toden teolla, samoin lauantaina. Mielessäni varmaan odotin sitä ystävän soittoa, jota ei enää koskaan tulekaan. Seuraava viikko meni aina vähän paremmin, sitä seuraavalla taas oli fiilikset huonommat. Kahden viikon säännöllinen sykli. Kunnes sitten se outo fiilis alkoi hiipiä joka torstai.

Tämä viikko on ollut poikkeus. Tottakai paha olo hiipii välillä vieläkin, tuoden mukanaan käsinkosketeltavan suuren tuskan. Mutta vain hetkittäin. Paha olo ei tällä viikolla ole ns. jäänyt päälle, vaan on hälventynyt jonkun ajan kuluttua.

Tosin tällä viikolla on työkiireitä ollut tosi paljon, joten on ollut muuta ajateltavaa ja tehtävää. Toisaalta olen nyt ihan tietoisestikin päättänyt, että kyllä tässä on nyt oikeesti alettava elää tätä elämää. Ei saa jäädä paikoilleen, on jatkettava. Muuten hajoaa oma mieli ihan totaalisesti.