Viime viikon torstaina olin siellä kriisiavussa (vai mikä se nyt viralliselta nimeltä onkaan) keskustelemassa. Resurssipula vaivasi sielläkin, sairaanhoitajaa ei nyt ollut, vaan pelkästään terveydenhoitaja. Mutta eipä se haitannut, hyvin pärjäsimme kahdestaankin.

Jännitin tapaamista etukäteen aika lailla, ja monesti oli mielessä käynyt että peruutan koko tapaamisen. Siitä kirjoitinkin täällä jo aiemmin. Mutta oli ihan hyvä että meni. Helpottava kokemus. Terveydenhoitaja oli todella ymmärtäväinen, kuunteli, kyseli, selitti, antoi toivoa tulevaisuuteen. Sain uusia näkökulmia asiaan, sekä ohjeita huonojen hetkien varalle. Sain myös tietää että miksi tuntuu miltäkin, ja että kaikki tunteet tässä ovat luonnollisia ja niiden pitää antaa tulla. Myös tällä hetkellä kokemani vihan ja katkeruuden tunne pitää päästää ulos, ja kuuluu sekin asiaan. Itse olen tästä vihan tunteesta ollut hyvinkin hämilläni, jopa hävennyt itseäni, kun olen niin tuntenut. Osa prosessia siis sekin on, ja häipyy ajan mittaan, ei jää pysyväksi.

Sain myös tietää, miksi moni asia tuntuu tällä hetkellä ihan ylipääsemättömältä. Esimerkiksi aseiden näkeminen, jopa television elokuvissa ja sarjoissa. Se saa ajatuksissa aikaan vääristymän, tapahtuneen kuvittelun ja vääristyneen ajattelutavan. Se kehä pitää saada katkeamaan. Ei saa jäädä sitä kelaamaan, vaan ajatukset pitää siinä hetkessä saada suunnattua muualle.

Oli huojentavaa kuulla, että tuntemukset ja ajatukset mitä mulla on tästä asiasta ollut, ovat ihan normaaleja. En ole sekoamassa tai mitään, vaikka välillä tämä siltä tuntuukin, että hajoaa ihan totaalisesti. Ja tämä nykyinen ahdistus ei jää mieleen loppuiäksi, vaan hiipuu vähitellen. Tunteiden peittäminen tai kieltäminen vain hidastaa prosessia. Pitkä ja rankka matka tästä on kuljettava, mutta ihanaa että joku kertoi ihan oikeasti, että tästä selvitään!

Tapaamisen jälkeen oli paljon seesteisempi olo. Huonoja hetkiä tuli silti jo viikonloppuna. Mutta nyt on silti huonoista hetkistäkin huolimatta sellainen tunne, että tästä selvitään. Elämä jatkuu.

Kotiläksyjäkin sain… Kuntosaliharrastus pitää virittää uudelleen. En ole pitkään salilla käynyt, kun on jotenkin ollut vaikeaa mennä ihmisten ilmoille. Seuraavaa käyntiä ennen lupasin muutaman kerran käydä kuitenkin. Toisaalta kaipaankin sitä salilla puurtamista. Sitä vain on nykyään niin vaikeaa saada itseään ulos ovesta. Kuukausi aikaa lunastaa tämä lupaus.