Valoa näkyvissä(kö)

Tänään oli Kriisiavussa toinen tapaaminen. Olimme jälleen kahdestaan terveydenhoitajan kanssa, ja tuntuu toimivan näin. Jos nyt tapaamisiin mukaan tulisi kolmas henkilö (niinkuin yleensä pitäisi olla), niin luulen että se vaikeuttaisi avautumista.

Tämän kertainen keskustelu tuntui paljon rankemmalta kuin ensimmäinen. Johtuiko sitten siitä, että olen taas jotenkin vaikeissa fiiliksissä. Vaiko siitä, että uskalsin avautua enemmän ja olla oma itseni. Kerroin rehellisesti siitä, missä nyt mennään, mitä olen saanut tietää ja mitä tunnen (ja että oikeasti en edes nyt oikein tiedä itsekään mitä tunnen). Tuntuu siis siltä, kuin olisin pudonnut takaisin kuoppaan, kun juuri olin pääsemässä ylös. Kuuluu kuulemma ihan asiaan, ja on luonnollinen reaktio kun totuutena pitämäni asia onkin muuttunut uudeksi totuudeksi.

Nukkumisvaikeuksistakin kerroin: siitä että painajaiset ja valvominen ovat palanneet. Pärjään niiden kanssa silti. Viime viikko meni melkein kokonaan nukkuessa, influenssan vuoksi.

Sain kotitehtäviäkin. Edellinen kotiläksy oli kuntosaliharrastuksen uudelleen aloittaminen, mutta se jäi sitten sairastelun vuoksi toteuttamatta. Voimassa sekin siis edelleen, kunhan kunto antaa taas myöten. Uuden kotiläksyt ovat haudalla tai muistolehdossa käynti sekä ystäväni äidin luon kyläily. Tuota kyläilyä olen suunnitellut jo ennen joulua. On vain tullut lykättyä eteenpäin kun ei ole muka ollut voimia lähteä, tai sitten on aina tullut jotain esteitä. Puhelimessa olemme kyllä puhelleet useasti, ja tiedän että kyläilyä odotetaan. Ja haluan sen tehdäkin. Se saattaa olla kuitenkin yksi eteenpäin auttava asia. Kuin tuo haudalla tai muistolehdossa käyntikin. En vain ole pystynyt sitäkään vielä tekemään, on tuntunut liian rankalta toteuttaa. Olen halunnut selvittää nämä omat tuntemukseni ensin. Toisaalta se haudalla käyntikin saattaa rauhoittaa, luulisin.

Nämä ovat sellaisia asioita, jotka pelottavat todennäköisesti aivan turhaan. Jännitän näissä jotain, enkä itsekään tiedä mitä. Kenties omia reaktioitani. Kuukauden päästä on taas aika varattu keskustelulle, tavoitteena olisi nuo kaksi asiaa tehdä ennen sitä. Jälki-istuntoa ei tule, jollen niitä ole pystynyt tekemään.

Yleensä tuolla kriisiavussa käydään kolme-neljä kertaa. Jos se ei riitä, sitten jatkossa käydään muualla. Se ei siis ole hoitopaikka, vaan siellä autetaan alkuun, ja tarvittaessa ohjataan hoitoon jos on tarvetta. Uskoisin, että minun kohdallani nämä käynnit riittävät. Sen verran, että omat siivet alkavat taas kannatella. Mutta tuo yksi (kolmas) käynti on siis ainakin vielä jäljellä. Haluan nuo “läksyni” tehdä siksikin ennen sitä, että voin käydä ne läpi toisen ihmisen kanssa, jos on jotain erityistä mieleen tullut.

Tänään minulta on kysytty, olenko mielestäni näistä käynneistä hyötynyt… Olen. On tullut tilaisuus sanoa ihan ääneen sellaisia asioita ja tuntoja, mitä normaalisti en varmaan kenellekään pystyisi sanomaan. Ja vielä tärkeämpää, olen todella tuntenut että joku oikeasti kuuntelee, ja kertoo että reagointini asioihin ovat ihan luonnollisia.

Juuri kun tuntui siltä, että elämä alkaa tasaantua… Oli jo tarkoitus tännekin kirjoitella, että parempaan päin mennään. Nyt on ollut viikko todella hiljaista. Ahdistaa, eikä löydä sanoja. Tieto lisää tuskaa.

Olen saanut tietää asioita. Toisaalta hyvä että sain tietää, koska niiden myötä alkavat tässä palaset pikku hiljaa loksahdella paikoilleen. Viha on väistynyt, tilalle on tullut pohjaton suru. Oikeastaan tuntuu siltä, että se suru tuleekin vasta nyt. Tähän saakka sitä on vain ollut tavattoman sekaisin ja hämmentynyt ja vihainen. Nyt on sellainen olo, että lamaantuu taas täysin. Pelottaakin toisaalta, alkaako tämä tunteiden myrskyäminen nyt taas aivan alusta.

Asiat eivät siis olekaan menneet niinkuin olen kuvitellut. Olennaisin on edelleen totta; ystävääni en enää saa takaisin. Mutta syyt jotka siihen ovat johtaneen, juontavat juurensa jo vuosien takaa. Vuosien alistamista ja itsetunnon nujertamista. Jos puoliso näin jälkeenpäin mietittynä paljastuu täydeksi narsistiksi, siinä on ollut kestämistä aivan liikaa. Ei ole ollut uskallusta lähteä pois, on pitänyt vain pärjätä mahdollisimman… ei nyt hyvin, mutta edes jotenkin. Hengissä. Surullista, että kaikki päättyi näin! Koko tämän tragedian loppukaan ei ilmeisesti ole ollut aivan oma valinta, vaan pakon edessä tapahtunut.

Ei voi vaan käsittää, että toinen voi toista ihmistä niin hallita. Aivan täydellisesti. Suututtaa. Suututtaa sekin, että kukaan ei asiaa ollut huomannut, ennenkuin oli liian myöhäistä!! Ihminen kai luonnostaan yrittää viimeiseen saakka olla toiselle lojaali, peittelee ja häpeää, vaikka pitäisi toimia aivan toisin.

En osaa taas edes sanoa miltä tuntuu. Halusin päästä tässä omassa elämässäni eteenpäin, mutta alitajunta ilmeisesti on vielä toista mieltä. Nyt kun asiat kääntyivätkin päälaelleen, alitajunnassani joudun käymään koko prosessin uudelleen läpi.

Tällä hetkellä olen onnellinen, että viime kuussa menin sinne kriisiapuun keskustelemaan, ja sain uuden keskusteluajankin. Vielä viikko sitten kaikki tuntui jo paljon seesteisemmältä, mutta nyt todella lasken öitä seuraavaan keskusteluaikaan. Enää hieman yli viikko odotusta.

Tuntuu että tämä suru musertaa. Toisaalta en edes tarkasti tiedä mitä nyt juuri suren… Sitäkö, että ystäväni on ikuisesti poissa? Vaiko sitä, millaista perhehelvettiä hän joutui vuosia kestämään?