Juuri kun tuntui siltä, että elämä alkaa tasaantua… Oli jo tarkoitus tännekin kirjoitella, että parempaan päin mennään. Nyt on ollut viikko todella hiljaista. Ahdistaa, eikä löydä sanoja. Tieto lisää tuskaa.

Olen saanut tietää asioita. Toisaalta hyvä että sain tietää, koska niiden myötä alkavat tässä palaset pikku hiljaa loksahdella paikoilleen. Viha on väistynyt, tilalle on tullut pohjaton suru. Oikeastaan tuntuu siltä, että se suru tuleekin vasta nyt. Tähän saakka sitä on vain ollut tavattoman sekaisin ja hämmentynyt ja vihainen. Nyt on sellainen olo, että lamaantuu taas täysin. Pelottaakin toisaalta, alkaako tämä tunteiden myrskyäminen nyt taas aivan alusta.

Asiat eivät siis olekaan menneet niinkuin olen kuvitellut. Olennaisin on edelleen totta; ystävääni en enää saa takaisin. Mutta syyt jotka siihen ovat johtaneen, juontavat juurensa jo vuosien takaa. Vuosien alistamista ja itsetunnon nujertamista. Jos puoliso näin jälkeenpäin mietittynä paljastuu täydeksi narsistiksi, siinä on ollut kestämistä aivan liikaa. Ei ole ollut uskallusta lähteä pois, on pitänyt vain pärjätä mahdollisimman… ei nyt hyvin, mutta edes jotenkin. Hengissä. Surullista, että kaikki päättyi näin! Koko tämän tragedian loppukaan ei ilmeisesti ole ollut aivan oma valinta, vaan pakon edessä tapahtunut.

Ei voi vaan käsittää, että toinen voi toista ihmistä niin hallita. Aivan täydellisesti. Suututtaa. Suututtaa sekin, että kukaan ei asiaa ollut huomannut, ennenkuin oli liian myöhäistä!! Ihminen kai luonnostaan yrittää viimeiseen saakka olla toiselle lojaali, peittelee ja häpeää, vaikka pitäisi toimia aivan toisin.

En osaa taas edes sanoa miltä tuntuu. Halusin päästä tässä omassa elämässäni eteenpäin, mutta alitajunta ilmeisesti on vielä toista mieltä. Nyt kun asiat kääntyivätkin päälaelleen, alitajunnassani joudun käymään koko prosessin uudelleen läpi.

Tällä hetkellä olen onnellinen, että viime kuussa menin sinne kriisiapuun keskustelemaan, ja sain uuden keskusteluajankin. Vielä viikko sitten kaikki tuntui jo paljon seesteisemmältä, mutta nyt todella lasken öitä seuraavaan keskusteluaikaan. Enää hieman yli viikko odotusta.

Tuntuu että tämä suru musertaa. Toisaalta en edes tarkasti tiedä mitä nyt juuri suren… Sitäkö, että ystäväni on ikuisesti poissa? Vaiko sitä, millaista perhehelvettiä hän joutui vuosia kestämään?