Tänään oli Kriisiavussa toinen tapaaminen. Olimme jälleen kahdestaan terveydenhoitajan kanssa, ja tuntuu toimivan näin. Jos nyt tapaamisiin mukaan tulisi kolmas henkilö (niinkuin yleensä pitäisi olla), niin luulen että se vaikeuttaisi avautumista.

Tämän kertainen keskustelu tuntui paljon rankemmalta kuin ensimmäinen. Johtuiko sitten siitä, että olen taas jotenkin vaikeissa fiiliksissä. Vaiko siitä, että uskalsin avautua enemmän ja olla oma itseni. Kerroin rehellisesti siitä, missä nyt mennään, mitä olen saanut tietää ja mitä tunnen (ja että oikeasti en edes nyt oikein tiedä itsekään mitä tunnen). Tuntuu siis siltä, kuin olisin pudonnut takaisin kuoppaan, kun juuri olin pääsemässä ylös. Kuuluu kuulemma ihan asiaan, ja on luonnollinen reaktio kun totuutena pitämäni asia onkin muuttunut uudeksi totuudeksi.

Nukkumisvaikeuksistakin kerroin: siitä että painajaiset ja valvominen ovat palanneet. Pärjään niiden kanssa silti. Viime viikko meni melkein kokonaan nukkuessa, influenssan vuoksi.

Sain kotitehtäviäkin. Edellinen kotiläksy oli kuntosaliharrastuksen uudelleen aloittaminen, mutta se jäi sitten sairastelun vuoksi toteuttamatta. Voimassa sekin siis edelleen, kunhan kunto antaa taas myöten. Uuden kotiläksyt ovat haudalla tai muistolehdossa käynti sekä ystäväni äidin luon kyläily. Tuota kyläilyä olen suunnitellut jo ennen joulua. On vain tullut lykättyä eteenpäin kun ei ole muka ollut voimia lähteä, tai sitten on aina tullut jotain esteitä. Puhelimessa olemme kyllä puhelleet useasti, ja tiedän että kyläilyä odotetaan. Ja haluan sen tehdäkin. Se saattaa olla kuitenkin yksi eteenpäin auttava asia. Kuin tuo haudalla tai muistolehdossa käyntikin. En vain ole pystynyt sitäkään vielä tekemään, on tuntunut liian rankalta toteuttaa. Olen halunnut selvittää nämä omat tuntemukseni ensin. Toisaalta se haudalla käyntikin saattaa rauhoittaa, luulisin.

Nämä ovat sellaisia asioita, jotka pelottavat todennäköisesti aivan turhaan. Jännitän näissä jotain, enkä itsekään tiedä mitä. Kenties omia reaktioitani. Kuukauden päästä on taas aika varattu keskustelulle, tavoitteena olisi nuo kaksi asiaa tehdä ennen sitä. Jälki-istuntoa ei tule, jollen niitä ole pystynyt tekemään.

Yleensä tuolla kriisiavussa käydään kolme-neljä kertaa. Jos se ei riitä, sitten jatkossa käydään muualla. Se ei siis ole hoitopaikka, vaan siellä autetaan alkuun, ja tarvittaessa ohjataan hoitoon jos on tarvetta. Uskoisin, että minun kohdallani nämä käynnit riittävät. Sen verran, että omat siivet alkavat taas kannatella. Mutta tuo yksi (kolmas) käynti on siis ainakin vielä jäljellä. Haluan nuo “läksyni” tehdä siksikin ennen sitä, että voin käydä ne läpi toisen ihmisen kanssa, jos on jotain erityistä mieleen tullut.

Tänään minulta on kysytty, olenko mielestäni näistä käynneistä hyötynyt… Olen. On tullut tilaisuus sanoa ihan ääneen sellaisia asioita ja tuntoja, mitä normaalisti en varmaan kenellekään pystyisi sanomaan. Ja vielä tärkeämpää, olen todella tuntenut että joku oikeasti kuuntelee, ja kertoo että reagointini asioihin ovat ihan luonnollisia.